Ikääntymisessä armollista on se, että huomaa, ettei jaksa enää niin paljon miettiä mitä muut mahtavat olla tekemisistäni mieltä. Sama pätee myös omaan olemukseen; ihan niin paljon ei jaksa joka tilanteeseen laittautua kuin nuorempana.
Toisaalta sitä alkaa ymmärtää eri tavalla elämän rajallisuuden; asioita ei kannata lykätä loputtomiin ja omasta hyvinvoinnistaan on pidettävä entistä parempaa huolta. Ideaalisti ”oikeasti vanhana” olen ”valaistunut” ja ”viisas”, ”minusta huokuu sisäistä rauhaa” ja ihmisenä olen ”täydelliseksi [henkisesti] kasvanut”. Tiedän kuitenkin jo nyt, että näin ei tule olemaan. Täällä kasvetaan ihmisinä hamaan hautaan saakka, ja täältä lähdetään lopulta kuitenkin jollain tavalla keskeneräisinä. Ehkä oleellisinta on kuitenkin se, että loppupeleissä kokee olleensa itse oman elämänsä ohjaimissa ja tuntee eläneensä omien arvojensa mukaista elämää.
Piia, 50
